Suurkaupunkiasumista markkinoidaan ympäristöystävällisenä valintana. Jos ympäristöystävällisiä suurkaupunkeja on, ne ovat rikkaiden maiden yksinoikeus. Maailman kurjimmat olosuhteet sosiaalisesti ja elinympäristön suhteen löytyvät kehitysmaiden nopeasti kasvavista suurkaupungeista. Miljoonat ihmiset eivät niissä elämää, joka ei ole ihmisarvoista. Juuri nämä kaupungit saastuttavat ilman ja täyttävät maailman meret muovilla.

Suurkaupunkien kasvu johtaa ristiriitoihin luontoarvojen kanssa. Paine laajenemiseen ympäristön kustannuksella kasvaa. Helsingin Sanomissa oli talvella hyvä juttu San Franciscon Yes in My Backyard -liikkeestä, joka vaatii lisää asuntoja kalliiden asuntojen kaupunkiin. Pohjois-Kaliforniassa koulutetut kaupunkilaiset ovat ekohenkisiä ja ympäristötietoisia. Jutussa kuitenkin todetaan, että ”kun kolibri asetetaan vastakkain kodin kanssa, kolibri saa väistyä”.

On selvää, että Suomessakin kaupunkien ympäristötietoinen ja koulutettu eliitti alkaa hakea uutta tasapainoa kehittämisen ja suojelun välille. Osmo Soininvaara totesikin enteellisesti, että liian moni vihreä ajattelee, että vihreiden on aina oltava luontoarvojen puolella, jos luontoarvot ja muut arvot ovat vastatusten.

Maaseutu ja sen elinkeinot jäävät helposti lapsipuolen asemaan tässä uuden asennon hakemisessa. On vaarana, että kaupunkien eliitti alkaa tyynnyttää omatuntoaan vetämällä maaseudun elämän vielä tiukemmalle erilaisten ympäristömääräysten kanssa. Logiikka menee suunnilleen niin, että kun Helsingin keskuspuistoa ympäristöystävällisen kaupungin kasvun nimissä tuhotaan, niin vastapainoksi Pihtiputaalla pitää suojella vielä enemmän.

Yhteiskunnan kehittämisen esteenä olevien tarpeettomien normien purkamista on tehtävä tasapuolisesti koko maassa.

Kaupungistuminen rassaa myös ihmisten luontosuhdetta. Suomeen tuskin tulee tällä vuosisadalla sukupolvea, jolle maaseutu ja pikkukaupungit olisivat kokonaan vieras elinympäristö. Puoli miljoonaa kesämökkiä, vahvistuva luontoharrastus ja vaikkapa lumimatkat pohjoiseen pitävät siitä huolen. Sen sijaan ihmisten luontosuhde on jo nyt muuttumassa. Asiat, jotka ovat luoneet kehittyneen sivilisaation näille leveysasteille, vaativat selittämistä eivätkä aina selittämälläkään avaudu.

Erityisen haastavaa on selittää asioita eurooppalaisella tasolla, koska keskiverto keskieurooppalaisen luontosuhde on paljon heikompi kuin suomalaisen. Tuoreet keskustelut Euroopan parlamentissa metsien käytöstä ovat pelottava esimerkki. Keski- ja eteläeurooppalaisen on vaikea ymmärtää, että Suomessa ei voi ryhtyä juuri mihinkään tarttumatta ensi moottorisahaan. Metsien ekosysteemipalveluista puhuttaessa puolestaan unohtuu se, mitä esimerkiksi ympäristönsuojelun professori Pekka Kauppi korostaa: Suomessa metsien keskeisin ekosysteemipalvelu on nykyisellään hyvinvointipalvelujen rahoittaminen.

Tietokirjailija Juha Kuisma on korostanut, että kaupunkien ”ruoansulatukselle” täytyy tehdä jotain tällä vuosisadalla. Suurin haaste on fossiilisen hiilen korvaaminen energiantuotannossa jo kasvillisuuden ja ilmakehän välisessä kierrossa olevalla hiilellä. Jos suurkaupungit pyrkivät aidosti ympäristöystävällisyyteen, niiden on muutettava ruoansulatuksensa biotalouspohjaiseksi.

Kaupungit eivät yksin pysty järjestämään biotaloudelle tyypillistä hajeen (entropia) minimointia ja materiaalin kiertoa. Siihen tarvitaan maaseutua ja sille tyypillisiä elinkeinoja kuten maa- ja metsätaloutta. Niiden tarve ei häviä senkään myötä, että biotaloudessa päästään entistä korkeamman jalostusasteen tuotteisiin, kuten hajoaviin muoveihin, kuituihin, ruokaan ja lääkkeisiin.

Julkisuudessa on saanut paljon huomiota kaupunkiviljely. Ruoan kasvattaminen on oikein hyvä harrastus. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että maailman nälkäongelmaan sillä ei ole suurta vaikutusta. Kaupunkiviljely pitää myös järjestää niin, että se palvelee hajeen minimointia ja materiaalin kiertoa. Kaupunkiviljelyllä on paljon tekemistä päästä samaan ekotehokkuuteen kuin maalaisten pelto- tai kasvihuoneviljelyllä.

Esa Härmälä
on Fennovoiman hallituksen puheenjohtaja ja
entinen Metsähallituksen pääjohtaja.

Kirjoittaja: polte

Numero: 2/2018