Suomi on pusikoitunut ja kasvanut umpeen. Tämä tekee maastamme vähemmän kauniin ja innostavan, kuin mitä se olisi, jos näkymät olisivat avarampia. Järvi-Suomen matkailunkin nousun edellytys on, että maisemia avataan.

Metsähallituksessa ehdin lyhyeksi jääneenä pääjohtajakautenani ohjeistaa, että maisemia pitää tuoda näkyviin. Väki innostui tästä. He olivat itsekin kärsineet maiseman umpeenkasvusta. Saatiin aikaiseksi hienoja maantielle ja kylille näkyviä järvi-, suo- ja tunturimaisemia. Olen aprikoinut, että olisiko Metsähallitukseenkin iskostunut jokin pelko siitä, että puun kaatamisesta maisemaperustein voidaan moittia?

Ongelma ei rajoitu vain syrjäseuduille. Liikkuessani kasvuseudullani Länsi-Uudellamaalla ihmettelen mihin komeat maalaistalot ovat kadonneet? Ennen ne hallitsivat yli peltoaukean kylämaisemaa ja edustivat maaseutukulttuuria parhaimmillaan. Kyllä ne talot ovat siellä edelleenkin, mutta valitettavan usein ne ovat jääneet piiloon peltoheiton, villiintyneen kuusiaidan tai umpeenkasvaneen puiston taakse. Samaa näkee Helsingin omakotitaloalueillakin. Puut kasvavat talojen seiniin kiinni, pihasyreenit rehottavat villinä ja pensasaidat on hoidettu niin ja näin.

Mistä tämä kaikki johtuu? Yksi selitys on ympäristökulttuurin heikkous. Kaikki Ruotsin maaseudulla liikkuneet ihmettelevät, miten niin pienellä väkimäärällä pidetään paikat niin hyvässä kunnossa. Meillä olisi opittavaa lännestä.

Toinen selitys on maaseudun väen ja elinvoiman väheneminen. Ei enää ehditä eikä jakseta niin paljon kuin ennen. Ruotsin esimerkki kuitenkin todistaa, että asiat voisivat olla paremminkin. Uskoisin myös maaseudun nykyisen väen voivan paremmin, jos maiseman umpeenkasvu ei ahdistaisi. Maaseudun on myös vaikea houkutella uusia asukkaita, jos maisemat eivät ole houkuttelevia.

Suomalaisella on oikeus nähdä vettä ja kauniita maisemia sieltä, missä hän asuu, työskentelee tai liikkuu.

Kolmas selitys on mielestäni se, että meillä arvot ja maailmankuva ovat jotenkin vinksahtaneet. Rantamaisemaa katsellaan pilkillä tai veneessä olevan ihmisen näkökulmasta, vaikka heitä on kovin vähän. Suomalaisella on mielestäni oikeus nähdä vettä ja kauniita maisemia sieltä, missä hän asuu, työskentelee tai liikkuu. Helsinki on huomannut tämän ja ottanut rantansa asuinkäyttöön. Vielä pari vuosikymmentä sitten Helsinkiä luonnehdittiin ainoaksi niemelle rakennetuksi pääkaupungiksi, josta ei näe vettä!

Arvojen vinksahtamiseen liittyy myös se, että puun kaatamisesta on tehty jotenkin epäilyttävää. Kriittinen keskustelu niin lahojen puistolehmusten kaatamisesta kuin avohakkuistakin on ilmeisesti vetänyt metsäalan toimijatkin ylivarovaisiksi. Yhteiskunnan säätelyllä on myös merkityksensä. Seurasin juuri tapausta, jossa järvimaiseman palauttamiseen 150-vuotiaan maalaistalon pihapiiriin tarvittiin kaupungin maisematyölupa, koska alueella oli rantakaava!

Minusta meidän on aika ryhdistäytyä! Pihapiirit kuntoon, kauniit maisemat takaisin ihmisten nautittaviksi, ränsistyneet metsät kuntoon ja pusikot teiden varsilta nurin. Väitän, että tämä on halvin keino edistää monia yhteiskunnallisia tavoitteita kuten asumisen viihtyisyyttä, maan kauneutta, matkailua ja jopa yhteiskunnan henkistä ilmapiiriä ja ihmisten mielen tasapainoa. Voimme tehdä muutoksen ihan itse – ei tarvita ministeriöitä eikä EU:ta!

Ja lopuksi vakuutus: uskon, että maisemien avartaminen on hyväksi luonnon monimuotoisuudelle. Pöheikköjä riittää niistä riippuvaisille lajeille, mutta perinteisistä avoimista niityistä, hakamaista ja valoisista paikoista on luonnossa puutetta.

Esa Härmälä
Fennovoiman hallituksen puheenjohtaja ja
entinen Metsähallituksen pääjohtaja.

Kirjoittaja: polte

Numero: 4/2017