Ollessani Työ- ja elinkeinoministeriön energiaosaston ylijohtaja muutama vuosi sitten kehuskelin ympäri Eurooppaa Suomen kaukolämpöjärjestelmää. Se on hajautettu, energiatehokas, monessa tapauksessa yhdistettyä sähkön- ja lämmöntuotantoa ja lisäksi se toimii entistä enemmän uusiutuvalla biomassalla. Kiteytin asian niin, että Suomen suurin yksittäinen panos maailman ilmastotalkoisiin on kehittynyt kaukolämpöjärjestelmämme.

Onneksi en ole enää tuossa tehtävässä, koska joutuisin hillitsemään puheitani. Suomen energiajärjestelmän energia- ja ilmastotehokkaimman osan, kaukolämmön, tulevaisuus näyttää epävarmalta. Ensimmäinen syy tähän on alhainen sähkönhinta. Se puolestaan johtuu siitä, että pohjoismaista sähkömarkkinaa sekoittaa tukityöntöinen tuulivoima. Tuulisähkön tuottaja saa toimeentulonsa tuista, eikä tuotannossa ole polttoainekustannusta. Kannattaa tuottaa sähkön kysyntä- ja hintatilanteesta riippumatta aina kun tuulee. Markkinasignaaleilla ei ole merkitystä.

Sähkön alhaisesta markkinahinnasta on seurannut, että kaukolämpöyhtiöiden ei enää kannata rakentaa yhdistettyä lämmön- ja sähköntuotantoa, vaan on kannattavampaa keskittyä tuottamaan vain lämpöä. Vuosikymmenien suuren työn ja hitaan myönteisen energiavallankumouksen hedelmät ovat valumassa hukkaan.

Kaukolämmön asemaa heikentää myös muotiin noussut kiinteistökohtainen energiantuotanto. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, ja yksilöllä on oikeus käyttäytyä kannaltaan rationaalisesti, mutta energiatehokkaan ja ilmastoystävällisen energiajärjestelmän kannalta se ei aina ole viisasta.

Maalämmön ongelma on, että se lisää sähkön tarvetta pakkaspäivien huippukulutushetkinä, jolloin kapasiteetista on muutenkin pulaa. Siis ensin maalämpö heikentää sähköntuotantoedellytyksiä yhdistetyssä sähkön- ja lämmöntuotannossa, ja sitten se itse tarvitsisi noiden laitosten tuottamaa sähkön säätötehoa. Aika vekkulia!

Suomen energiajärjestelmän energia- ja ilmastotehokkaimman osan eli kaukolämmön tulevaisuus näyttää epävarmalta.

Aurinkosähkö puolestaan tuottaa sähköä eniten silloin, kun sitä vähiten tarvitaan. Osallistuin kerran kansainvälisen energiajärjestö IEA:n hallintoneuvostossa aktiivisesti keskusteluun aurinkosähköstä. Järjestön asiantuntijat olivat hieman vaivaantuneita, mutta hienotunteisesti selittivät, että aurinkosähköstä puhuttaessa Suomi ei tule heille ensimmäisenä mieleen, ”koska aurinkosähkö on tyypillisesti jäähdyttävien, ei lämmittävien maiden ratkaisu”.

Kaukolämpöjärjestelmän ongelmia lisää se, että kunnallinen omistus on järjestelmässä niin suurta. Kaukolämmölle ei helposti muodostu oikeaa hintaa, kun siitä saatavia tuloja käytetään verotuksen korvikkeena. Kunnallispoliitikolle on helpompaa, vaikkapa vähän keksityllä ilmastoperustelulla, nostaa kaukolämmön hintaa kuin kunnan veroprosenttia. Tiedän kyllä, että regulaattori seuraa hintoja, mutta se ei poista yllä mainittua ilmiötä.

Pelottavinta kuitenkin on, että ehkä kaukolämpöjärjestelmän ajaminen vaikeuksiin onkin poliittinen juoni. Muutama vuosi sitten olin parlamentaarisen energia- ja ilmastokomitean pääsihteeri. Oli puhetta valtion tuesta aurinkosähkölle. Sanoin, että valtio tietysti voi sitä halutessaan tukea, mutta ilmastoperustetta tukemiselle ei ole. Kesäaikaan, jolloin aurinkosähköä voisi tuottaa, Suomessa on jo kasvihuonekaasuista vapaa sähköntuotanto. Tähän eräs silloinen ministeri totesi, että ei siitä olekaan kysymys, vaan kysymys on suurten energiayhtiöiden valta-aseman purkamisesta!

Jos tällainen suunnitelma on olemassa, niin lukija miettiköön itse, onko sen toteuttamisessa viime vuosina edistytty.

Esa Härmälä
Kirjoittaja on Fennovoiman hallituksen puheenjohtaja ja entinen Metsähallituksen pääjohtaja.

Kirjoittaja: polte

Numero: 2/2017