Yksityisen sektorin infrastruktuurirahastot keräävät jo mittavia pääomia suursijoittajilta pitkäaikaisten projektien rahoittamiseen. Erityisesti Australia, Uusi-Seelanti ja Iso-Britannia ovat alan edelläkävijöitä – näissä maissa kun alettiin ensimmäisinä yksityistää valtion tuottamia palveluja, kuten rautatieverkkoja, moottoriteitä ja postilaitoksia.

Instituutioiden kiinnostus infrahankkeisiin on viime aikoina lisääntynyt, kun korkosijoitukset tarjoavat olematonta tuottoa ja osakemarkkinoiden pitkä nousukausi herättää epävarmuutta markkinoiden arvostustasosta ja volatiliteetista. Infrasijoitukset tarjoavat mahdollisuuden hajauttaa riskiä, sillä niiden korrelaatio on pitkästä sijoitushorisontista johtuen pieni suhteessa osake- ja korkosijoitusten heilahteluihin.

Ennen infrasijoitukset olivat vaihtoehto vain instituutioille, muttta nykyisin mahdollisuutta tarjotaan myös yksityishenkilöille. Suomessa tätä mahdollisuutta tarjoavat muun muassa LähiTapiola, OP, Taaleri ja UB.

Taaleri on rakentanut Suomeen tuulivoimaa ja viiden biokaasulaitoksen ketjun, jonka se myi jo eteenpäin. Jatkossa se aikoo tehdä energialiiketoiminnasta kokonaisen liiketoimintasektorin varainhoidon ja rahoituksen oheen.

Siinä, missä Suomesta voi sijoittaa ulkomaiseen infraan, tulee myös Suomeen ulkomaista pääomaa.

Osuuspankilla on muun muassa vesi- ja ilmasto-rahastoja. Ilmastorahastot sijoittavat yrityksiin, jotka pyrkivät torjumaan ilmastonmuutosta säästämällä energiaa tai kehittämällä vaihtoehtoisia energialähteitä tai kierrätystä. Rahastojen suurimpia sijoituskohteita ovat esimerkiksi ABB, Tesla ja Schneider Electric. LähiTapiolan Infra-sijoitusrahasto puolestaan keskittyy teollisuuspalveluihin. Sen suurin omistus on American Water Works Co yhtiö, joka on myös OP-vesirahaston suurin sijoituskohde. UM pankkiiriliikkeen rahastojen kautta pääsee sijoittamaan vaikka Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan jo tuhannen euron minimisijoituksella.

Siinä, missä Suomesta voi sijoittaa ulkomaiden infraan, tulee myös Suomeen ulkomaista pääomaa omistamaan – ja toivottavasti myös kehittämään – esimerkiksi sähkön jakeluverkkoa.
Vattenfallin ja Fortumin sähköverkkojen myynnit ovat toistaiseksi suurimpia Suomessa tehtyjä yksityisiä infra-investointeja. Vattenfallin verkoista pääosa meni ulkomaisille sijoittajille, Goldman Sachsille ja 3i:lle. Yhtiö toimii nimellä Elenia, ja sen suomalainen osaomistaja on Ilmarinen. Fortumin verkossa, Carunassa, suomalaisia omistajia ovat Keva ja Elo, mutta pääosa omistuksesta on australialaisen ja kanadalaisen infrasijoitus- ja eläkerahaston hallussa. Australialainen First State Investments -rahasto on omistajana myös tv:n ja radion jakeluverkkoyhtiö Digitassa.

Sekä Digita että Caruna ovat sittemmin nostaneet hintojaan siinä määrin, että niiden hinnankorotuksia ja ”ylisuuria voittoja” on käsitelty eduskunnassa asti. Näiden liiketoimintojen tuottotaso on kuitenkin viranomaisten valvonnassa. Jos yhtiöt perisivät ylituottoja, pitäisi ne palauttaa asiakkaille esimerkiksi tariffien alennuksen muodossa. Vastaavasti yrityksen täytyy pystyä hinnoittelemaan palvelunsa niin kannattavasti, että se pystyy investoimaan palvelunsa ajan tasalla pitämiseen.

Jos perinteisen pääomasijoituksen aikajänne on 5–7 vuotta, infrasijoittaja katsoo kauemmas. Se haluaa pitää hyvän bisneksen vaikka ikuisesti, jos bisnes vain toteuttaa sijoittajan pitkän aikavälin tuottotavoitteet ja tuo ennustettavaa kassavirtaa matalalla riskillä. Suomen tieliikenneverkko saattaa olla lähivuosien suurimpia yksityistämisprojekteja, kunhan se ensin yhtiöitetään. Siinäkin ulkomaiset sijoittajat saattaisivat arvostaa suomalaisen yhteiskunnallisten rauhallisuutta, poliittista stabiilisuutta, regulaation ennustettavuutta sekä edelleen kahden A:n luottoluokitusta.

Tiehankkeita on jo nyt toteutettu niin sanotuilla elinkaari- ja allianssimalleilla, joissa julkinen ja yksityinen sektori yhdistävät voimansa ja vastaavat yhdessä ei pelkästään projektin rakentamisesta, vaan myös sen ylläpidosta.

Teksti Pekka Virolainen

Kirjoittaja: polte

Numero: 3/2016