Helsingin Sanomat uutisoi syyskuussa, että Puola on valmis hyväksymään Kioton ilmastosopimuksen jatkokauden sillä ehdolla, että Euroopan unioni tukee sen uusien hiilivoimaloiden rakentamista. Puola on perustellut ehtoaan sillä, että se tarvitsee vielä vuosia hiilivoimaa ja rakentamalla uusia voimaloita sen päästöt kuitenkin laskevat. Tekniikka&Talous puolestaan kirjoitti paria viikkoa aikaisemmin, että skotlantilaiset tuulivoimantuottajat saivat ennätykselliset 5,5 miljoonaa puntaa eli noin 6,3 miljoonaa euroa voimaloidensa sulkemisesta toistaiseksi sen jälkeen, kun maassa oli tehty kovien tuulten ansiosta kaikkien aikojen tuotantoennätys 7. elokuuta.

Nämä uutiset kertovat aika paljon siitä, miten politiikka on päässyt luikertelemaan energiapolitiikan muovaajaksi usein tekniikan ja mittauksilla todennettavien ympäristövaikutusten kustannuksella. Kun alkujaan markkinaehtoista energiantuotantoa alettiin ohjata sinne tänne kohdentuvilla tuilla ja sanktioilla, vaikutukset tulivat monille yllätyksenä. Tietokonekielellä sanottuna ”energiapolitiikkaa testataan nyt tuotannossa”. Liian usein myös todetaan, että ”hups, eihän tässä näin pitänyt käydä”. Ja valitettavasti energia-alalla yksi ”hups” on usein kymmeniä miljoonia euroja.

Energiantuotanto- ja jakeluinfrastruktuurin perusluonne on sen pitkäikäisyys. Suurten kattilalaitosten, vesivoimaloiden, ydinvoimaloiden ja siirtoyhteyksien elinkaari on minimissään kymmeniä vuosia. Se, mitä energia-alan toimijat haluaisivat energiapolitiikalta, on ennustettavuus ja pysyvyys. Tällöin energiahuolto voidaan turvata ja samalla huolehtia siitä, että investointilaskelmat perustuvat oikeisiin muuttujiin. Tähän malliin on äärimmäisen vaikeasti sovitettavissa parlamentaaristen syklien mukanaan tuomat energiapolitiikan poukkoilevat ohjausmekanismit. Ruokakulttuurin edistämiseen pop up -ravintolat voivat olla oiva instrumentti, mutta pitkäjänteiseen energiapolitiikkaan tämä kulttuuri ei sovi.

Se, mitä energia-alan toimijat haluaisivat energiapolitiikalta, on ennustettavuus ja pysyvyys.

Kun Viro liittyi EU:hun, se asetti ehdoksi, että se saa käyttää myös jatkossa omia energiavarojaan, koska maan tavoitteena on täysi energiaomavaraisuus. Saksa taas on satsannut paljon tuuli- ja aurinkovoimaan ja samaan aikaan rakentanut EU-varoilla tuettua hiilivoimaa säätövoimaksi. Harmi vain, että Saksan kasvihuonepäästöt eivät ole seitsemään vuoteen vähentyneet, vaikka maa on perustellut 25 miljardin euron vuosi-investointeja juuri tällä tavoitteella.

EU:n osuus maailman kasvihuonepäästöistä on kuitenkin painunut alle 10 prosentin tasolle, ja Suomen osuus maailman päästöistä on noin 0,15 prosenttia. Kun päästöjä vähennetään suunnitellusti, arvioidaan EU:n osuuden (Britannia mukaan luettuna) laskevan vuoteen 2030 mennessä noin 4–5 prosenttiin. Suomen osuuden arvioidaan painuvan alle 0,1 prosenttiin.

Jätän jokaisen arvioitavaksi, onko osuutemme paljon vai vähän ja onko vauhtimme ollut riittävä. Tällä hetkellä olemme kuitenkin jo EU:n johtavia maita uusiutuvan energian käytössä, ja siitä huolimatta päästövähennystavoitteemme on edelleen Euroopan kovimpia. Päästöt vähenevät ehkä liikaakin sen takia, että taloudellinen toimeliaisuus laskee. Nyt on korkea aika varmistaa, etteivät uudet kokeilut ja ehdotukset uusista energiaveroista vähennä teollisuuden toimintaedellytyksiä. Maksajaa ei kannattaisi hätistää pois pöydästä.

Jos energiapolitiikkaamme halutaan jotain lisää, sopivia tavoitteita Suomelle voisivat olla energiaomavaraisuuden ja huoltovarmuuden parantaminen muutamalla kymmenellä prosentilla. Molemmat tavoitteet tukisivat myös työllisyyttä.

Ahti Martikainen
Johtaja, viestintä- ja yhteiskuntasuhteet
Vapo Oy

Kirjoittaja: polte

Numero: 3/2016