Norja, Venäjä ja arabimaat pumppaavat omaa öljyä ja Yhdysvallat liuskekaasua. Niille omavaraisuus on osa kansallista turvallisuutta.

Suomen energiapoliittiset ratkaisut tehtiin olosuhteissa, joita ei enää ole. Maailma ei enää ole kohtuullisessa epäjärjestyksessä, vaan Lähi-idän täysimittainen sota, Krimin miehitys ja kansainvaellukset ovat sekoittaneet kaiken.

Energiakumppanimme Venäjä on arvaamaton sotilasvaltio, jonka asearsenaaliin kuuluvat niin energia, pommit kuin pakolaisvirrat. Yhdysvallat vaikuttaa globaaliin öljykauppaan ja öljymaiden tuloihin, kun se tavoittelee energiaomavaraisuutta liuskekaasun tuotannolla. Euroopan unionin päästökauppa ja uusiutuvan energian tuet ovat romuttaneet perinteiset hintasuhteet.

Tämän seurauksena Suomessa on ajettu alas kivihiililaitoksia, turpeen käyttöä on vähennetty ja ympäristöystävällinen ja hyvän hyötysuhteen antava lämmön ja sähkön yhteistuotanto on menettänyt kannattavuuttaan.

Kotimaiset polttoaineet ovat useille voimalaitoksille kallein energianlähde ja siksi kotimaiseen energiantuotantoon ei kannata investoida. Energiastrategiamme on rikki, jos sitä koskaan on ollutkaan.

”Milloin energialaitosten omistajat kyllästyvät ja myyvät tuotantonsa ulkomaisille sijoitusrahastoille?”

Huoltovarmuutemme haavoittuvuus näyttäytyi tammikuun paukkupakkasilla. Käytössä olevat voimalaitoksemme toimivat täydellä teholla. Tuulettomassa korkeapaineessa tuulimyllyt eivät pyörineet eikä aurinkopaneeleista ollut apua. Sähköä tuotiin niin paljon kuin siirtolinjat sietivät.

Jos Venäjän-tuonnissa olisi ollut pienikin häiriö, kulutusta olisi pitänyt säännöstellä.
Kokonaisuutta kärjistävät ydinvoimaloiden rakentamispäätösten ja valmistumisten myöhästymiset. Nykyjamassa tarvitsemme sähkön lisätuontia entistä enemmän jokapäiväisen perusvoiman saantiin eikä vain hetkelliseksi säätövoimaksi.

Lopettivatko tuulivoiman nimeen vannoneet poliitikot oman sähkönkulutuksensa, kun pakkaset paukkuivat eikä töpselistä virrannut tuulivoimaa? Värjöttivätkö he kylmissään ja jättivät kännykkänsä lataamatta. En usko.

Suomi on seurannut Saksan Energiewendeä eli energian­tuotannon vihreää käännöstä. Saksassa on tuettu tämän vuoden loppuun mennessä lähes 200 miljardilla eurolla tuuli-, aurinko- ja biovoimalla tehtyä sähköä.

Samalla on ajettu alas saksalaisen ruskohiilen ja ydinvoiman käyttöä. Näissä oloissa tukisähköntuottaja tekee tiliä ja muut ovat vaikeuksissa. Saksan sähköverkko on jo muutaman kerran hoiperrellut romahduksen partaalla, kun kulutus on ylittänyt tuotannon.
Kukaan ei tiedä, mitä saksalaisesta kehityksestä seuraa, jos EU:n ja Venäjän suhteet kiristyvät. Sulkeeko Venäjä Saksan kaasuhanat, kuten se teki Ukrainalle?

Oma lukunsa on, että ilmastotavoitteilla perusteltu Energie­wende on näkemättä. Saksan kasvihuonekaasujen päästöt eivät ole vähentyneet.

Dramaattisesti muuttuneet olosuhteet pakottavat Suomen palaamaan energiapolitiikan lähtöruutuun.

Suomella ei ole varaa suosia kalleimpia energiamuotoja, lisätä tuontienergiaa ja syrjiä huoltovarmuutta tukevia kotimaisia polttoaineita. Suomen taloustilanne edellyttää, että kotimaisten polttoaineiden tuotannolla kohennetaan maakuntien työllisyyttä ja kykyä maksaa omat menonsa.

Energiatuotteidemme kauppatase on myös pahasti miinuksella. Sitä voidaan oikaista vain energian tuontia vähentämällä.

Energiaongelma monimutkaistuu sitä mukaa kun ongelmaa ratkotaan. Sähkön jakeluverkkoa on uusittava ja laajennettava joka tapauksessa. Se maksaa ja se nostaa siirtohintoja. Lämmön ja sähkön yhteistuotannon vähentyessä kaukolämmön hinta nousee. Kuluttajahintojen korotukset johtavat hyvin helposti poliittisen ohjauksen lisääntymiseen. Virta vie väärään suuntaan.

Milloin energialaitosten omistajat kyllästyvät ja myyvät tuotantonsa ulkomaisille sijoitusrahastoille kuten Fortum myi sähköverkkonsa? Minkälaista energiapolitiikkaa sen jälkeen harjoitetaan?

 Antti-Pekka Pietilä
Kirjoittaja on Etelä-Suomen Median kustantaja.

Kirjoittaja: polte

Numero: 1/2016