Aurinko lämmittää niin, että rantakalliolla tarkenee pelkässä t-paidassa. Näin siitä huolimatta, että syksy on edennyt jo marraskuun vaihteeseen tavatessamme Eija-Riitta Korholan kanssa. Sattumaa vai ilmastonmuutoksen vaikutusta?

– Ilmaston lämpeneminen ei itse asiassa ole viime vuosina edennyt ollenkaan ennusteiden mukaisesti. Toki lienee fakta, että sään ääri-ilmiöt ovat lisääntyneet ja jäätiköt sulavat. Uskon kuitenkin, että yhtälö on monimutkaisempi kuin on arveltu, ja ilmastonmuutokseen vaikuttavat hiilidioksidipäästöjen lisäksi myös hiukkaspäästöt. Ilmastonmuutoksen torjunnan varjolla ei saisikaan unohtaa perinteistä ympäristöpolitiikkaa, saastuttavien päästöjen minimointia, hän pohtii.

– Euroopan päättäjien olisi aika herätä. Ilmasto­politiikka, joka hyväksyy eri toimijoilta eri peli­säännöt, ei voi tuottaa toivottua loppu­tulosta, Eija-Riitta Korhola huomauttaa.

Tapaamisemme aiheena on kuitenkin ennen kaikkea Pariisin ilmastokokous, jossa pitäisi solmia maailmanlaajuinen sopimus siitä, miten ilmastonmuutosta torjutaan vuodesta 2020 eteenpäin pitkälle tulevaisuuteen. Kokouksen tavoitteena on sopia päästövähennyksistä, joiden avulla ilmaston lämpeneminen pystyttäisiin pysäyttämään kahteen asteeseen maapallon keskilämpötilan mukaan tarkasteltuna. Korhola on kokouksen tulosten suhteen kaikkea muuta kuin toiveikas.

– Olen väitöskirjassani tutkinut ilmastokokousten historiaa, enkä voi välttää tiettyä kyynisyyttä. Aina ennen kokousta puhutaan, että nyt tehdään tärkeä sopimus, mutta lopulta kaikki tärkeimmät asiat siirretään seuraavaan vuoteen. Kokousten kasvot toki pelastetaan päätymällä jonkinlaiseen sopimukseen, mutta lopulta mitään yhteisiä, sitovia tavoitteita ei tule. Enkä usko että niitä tulee nytkään. Vain tuloksilla on merkitystä, ei sopimuksilla sinänsä.

Pariisin ilmastokokouksen onnistumista on pyritty varmistamaan sillä, että lupauksia eri valtioiden päästövähennystavoitteista on annettu etukäteen. Lupaukset eivät kuitenkaan ole millään lailla yhteismitallisia.

Tehokasta ilmasto­politiikkaa ei ole luvassa vieläkään.

– Esimerkiksi Venäjä on luvannut päästötavoitteekseen 75 prosenttia vuoden 1990 päästötasosta hiilinielut mukaan lukien. Venäjä siis lupaa vähentää 25 prosenttia vuoden 1990 päästöistä, mutta kun otetaan huomioon, että vuoden 1990 päästötaso Venäjällä oli paljon suurempi kuin nyt, itse asiassa Venäjä saakin kasvattaa päästöjään 40 prosenttia tästä päivästä täyttääkseen lupauksensa.

USA:nkin päästövähennystavoite on vaatimattomat 15 prosenttia verrattuna Euroopan 40 prosentin vähennystavoitteeseen, jos vertailuvuotena on 1990. Kiina on luvannut ainoastaan taittavansa päästöjen kasvun vuoteen 2030 mennessä.

– USA pääsee omiin tavoitteisiinsa suhteellisen helposti liuskekaasun avulla. Siksi se on valmis vähentämään hiilivoiman käyttöä. Kiina taas pääsee tavoitteeseensa tekemättä oikeastaan mitään – teollisuus toki puhdistuu jonkin verran, mutta päästöt vähenevät lopulta itsestään väestönkasvupiikin taittuessa. Ainoastaan Eurooppa lupaa sellaisia päästötavoitteita, jotka tuottavat tuskaa. Kukaan muu ei oikeastaan lupaa mitään suoranaista kiristystä, joten ei tämä tilanne kovin hyvältä näytä Euroopan näkökulmasta.

Ympäristönäkökulmasta voisi tietenkin ajatella, että on hyvä, että edes Eurooppa uhrautuu maapallon puolesta, mutta Eija-Riitta Korhola pitää tätäkin näkemystä itsepetoksena.

“Outokumpu tuottaa terästä kolmannek­sella niistä päästöistä, mitä saman määrän tuottami­sesta syntyy Kiinassa.”

– Väitöskirjani viesti on, että viime vuosikymmeninä EU on todellisuudessa lisännyt päästöjään, jos lisääntynyt tuonti otetaan huomioon. Iso virhe, suoranainen valuvika ilmastosopimuksissa on siinä, että huomiota kiinnitetään tuotannon eikä kulutuksen päästöihin. Koska ilmastomielessä ei ole olemassa mitään raja- tai tullimekanismeja – sellaiset olisivatkin hyvin hankalasti määriteltävissä – olemme ulkoistaneet päästömme muualle maailmaan ja siinä samalla ison osan työpaikoistakin.

Euroopalla ei siis Korholan näkemyksen mukaan ole mitään syytä ylpeillä ilmastosaavutuksilla, sillä globaalisti ajatellen tilanne ei ole parantunut yhtään.

– Meidän pitäisi ennemminkin painaa pää häpeästä alas.

Pariisin ilmastokokouksen avoimia kysymyksiä

Kansainväliset ilmastoneuvottelut huipentuvat Pariisin ilmastokokouksessa, joka alkoi 30. marraskuuta valtionpäämiesten kokoontumisella ja jatkui joulukuun 11. päivään asti. Tavoitteena oli solmia uusi maailmanlaajuinen ilmastosopimus.

Uutta ilmastosopimusta rakennetaan maiden omista lähtökohdista käsin, ja kukin maa on jo etukäteen saanut ilmoittaa, millaisiin päästövähennyksiin se on valmis sitoutumaan vuoden 2020 jälkeen. Tavoitteeksi asetettiin jo vuonna 2010, että ilmaston lämpeneminen rajoitetaan kahteen asteeseen, ja Pariisissa piti sopia keinoista, miten tähän päästään. Jo nyt on kuitenkin selvää, että annetuilla lupauksilla ei tähän tavoitteeseen päästä.

Pitkän aikavälin päästövähennystavoitteen lisäksi avoimia kysymyksiä ovat muun muassa vastuunjako kehittyvien maiden ja teollisuusmaiden välillä, ilmastotoimien rahoitus ja muu tuki, ilmastonmuutokseen sopeutumisen käsittely sopimuksessa sekä sopimuksen oikeudellinen muoto.

Lähde: Ympäristöministeriö

Kun Kioton ilmastosopimus laadittiin vuonna 1997, kukaan ei osannut ennakoida, miten vauhdikkaasti päästöt alkoivat sen jälkeen lisääntyä kehittyvissä maissa.

– Ympäristöliike korosti silloin, että päästöjä tulee tarkastella asukasta kohden, jotta myös kehitysmaiden tiheästi asutuilla alueilla asuvien köyhien olisi mahdollista parantaa elintasoaan. Niin kauan kuin länsimaiden päästöt henkeä kohden olivat isommat, ajateltiin, että länsimaiden velvollisuus oli huolehtia päästöjen vähenemisestä, ja kehitysmaat saivat luvan kasvattaa päästöjä. Tämä argumentti lähti kuitenkin alta vuonna 2010, kun huomattiin, että Kiina oli ylittämässä EU:n päästöt asukasta kohden. Oli virhe tuudittaa kehitysmaat ajatukseen, että talouskasvu voisi missään olla likaista.

“Meillä Suomessa on kestävä tapa käyttää koti­maista bio­massaa.”

– Oli hirveän vaikea saada hiilidioksidiongelmaa kuriin, kun suurimmilta päästöjen tuottajilta ei vaadittu mitään rajoja. Päästöt siirtyivät yhä enemmän sinne, missä normit olivat heikommat, ja tilanne oli lopputuloksen kannalta tehoton.

Kioton sopimuksen päästörajoitukset koskivat vain länsimaita. Pariisin ilmastokokouksen tavoitteena olisi sopia myös kehittyviä maita koskevista sitoumuksista, mutta kukin valtio saa itse määritellä tavoitteensa. Lisäksi kehittyvät maat vaativat tätä varten rahoitusta teollisuusmailta.

– Ajatus, että kehittyneet maat antavat kehitysmaille sata miljardia Yhdysvaltain dollaria vuodesta 2020 läh­tien määräämättömäksi ajaksi eteenpäin on aika hurja, kun samalla esimerkiksi Kiina ja Intia pitävät kiinni siitä, että ne jatkossakin luokitellaan kehittyviksi maiksi.

Korhola mainitsee uutena käsitteenä Intian ympäristöministerin mainitseman ”hiilitilan”, carbon space. Ajatuksen mukaan teollisuusmaat ovat käyttäneet hiilitilaa 150 vuotta, ja nyt on kehittyvien maiden vuoro.

– Päästöihin siis laskettaisiin mukaan historiallinen kehitys, jolloin länsi ajaisi taloutensa alas oikeudenmukaisuussyistä. Kysymys olisi omaisuuden uudelleenjaosta.

– Kaiken tämän valossa näkisin, että tehokasta ilmastopolitiikkaa ei ole luvassa vieläkään. Niin kauan kun sopimuskehystä ei ajatella kokonaan uusiksi, on sen parempi, mitä löyhempi tulos Pariisin ilmastokokouksessa saavutetaan. Euroopan päättäjien olisi aika herätä ja tajuta, että ilmastopolitiikka, joka hyväksyy täysin erilaiset pelisäännöt, ei tuota toivottua lopputulosta. Jos Euroopassa pidetään kiinni siitä, että 80–90 prosenttia päästöistä pitää leikata vuoteen 2050 mennessä, Euroopassa ei ole enää teräs- eikä kemianteollisuutta. Mielestäni olisi kuitenkin ilmastoteko säilyttää maailman puhtain teollisuus Euroopassa. Esimerkiksi Outokumpu tuottaa terästä kolmanneksella niistä päästöistä, mitä saman määrän tuottamisesta syntyy Kiinassa.

Huonoin mahdollinen tulos Korholan mukaan olisikin, että Eurooppa jatkaisi yksipuolisia toimia, niin että maailman puhtaimman tuotannon edellytykset vaarannetaan.

Eija-Riitta Korhola toivoisi, että päästö­katon sijaan alettaisiin puhua päästö­lattiasta.

– Sitä saavutusta ei saa tuhlata.

Korhola toivoisikin, että päästökaton sijaan alettaisiin puhua päästölattiasta.

– Nythän EU on asettanut itselleen katon matalalle ja muilla se on aika korkea. Parempi olisi, jos kansallisten kattojen sijasta eri tuotannon aloilla määriteltäisiin teoreettinen minimi eli päästölattia, joka tarkoittaisi, että tuotannon pitäisi olla niin puhdasta kuin suinkin mahdollista. Jos joku keksisi vielä puhtaamman tuotantotavan, lattia laskisi sen mukaisesti alemmas. Ja jos joku muu ei tähän pystyisi, pitäisi ostaa päästöoikeuksia.

Tällöin ajattelu siirtyisi rajoittamisen ja vähentämisen sijaan innovaatioihin ja keksimiseen. Pienempiin päästöihin päästäisiin positiivisen kautta.

– Rajoittaminen saa jo lähtökohtaisesti poliittisen mielen etsimään kiertoteitä, politiikan liemissä keitetty Korhola tietää.

Eija-Riitta Korhola ehti toimia europarlamentaarikkona 15 vuotta, mikä tekee hänestä Suomen pitkäaikaisimman mepin. Vaikka hän edusti alun perin kristillisiä sitoutumattomana edustajana ja siirtyi myöhemmin Kokoomukseen, politiikaltaan hän oli aluksi hyvinkin vihreä.

– Lähtiessäni europarlamenttiin olin poliittisesti kokematon ja näkemyksiltäni vihreä ydinvoiman vastustaja. Siksi kysyin aluksi neuvoa ja äänestysohjeita vihreiden edustajilta. Petyin kuitenkin myöhemmin ääripäistä toiseen tempoilevaan politiikkaan.

“Turve on meidän turva­tekijämme, meidän öljymme ja kultamme.”

Korhola sai viimeiseksi jääneellä edustajakaudellaan ympäristöjärjestöiltä moitteita ympäristövastaisina pidetyistä kannoistaan.

– Otetaan esimerkiksi suhtautuminen biopolttoaineisiin ja bioenergiaan. Alussa ympäristöliike ajoi niitä kiihkeästi, ja nyt se vastustaa niitä yhtä kiihkeästi. Silti meillä Suomessa on kestävä tapa käyttää kotimaista biomassaa. Se osa puusta, joka ei kelpaa saha- tai selluteollisuudelle, voidaan hyvin hyödyntää energiana. Turpeen käyttö taas tukee puuenergian käyttöä, ja yhdistelmä toimii hyvin. Turve on lisäksi meidän turvatekijämme, meidän öljymme ja kultamme. Ei kukaan sano norjalaisillekaan, että heidän pitäisi lakata käyttämästä öljyä.

Turvettakin on toki syytä käyttää kestävästi ja vesistö­vahingot ennaltaehkäisten.

– Luonnontilaiset suot pitäisi rauhoittaa. Epäonnistuneesti ojitetuilla soilla päästöt ovat suuria, ja kun korjuu keskitetään tällaisille soille, viisailla korjaavilla toimenpiteillä päästöt saadaan vähenemään. Tällöin päästöt kokonaisuutena vähenevät ja turve voi olla tältä osin täysin hiilineutraali polttoaine.

Energiateollisuus sitoutunut päästötavoitteisiin

Energiateollisuus ry odottaa Pariisin ilmastokokousta toiveikkaana.

– Hyvää poliittista tahtoa on nyt enemmän kuin ennen. Toivottavasti saadaan vahva poliittinen signaali ja yhteisymmärrys siitä, että päästöjä aletaan nyt kansainvälisesti vähentää, energia- ja ilmastopolitiikan asiantuntija Joona Turtiainen Energiateollisuus ry:stä sanoo.

– Monet maat ovat nyt arvioineet, että on kansallisesti järkevää lisätä energiatehokkuutta, vähentää fossiilisten polttoaineiden tukia ja ottaa hiilen hinnoittelukeinoja käyttöön.

Se on kuitenkin selvää, että kaikki asiat eivät yhdessä kokouksessa ratkea.

– Olisi hyvä sopia esimerkiksi viiden vuoden syklistä, jolloin käytäisiin tavoitteiden kiristyskierroksia. Siten varmistettaisiin jatkuvan parantamisen prosessi, eikä ainakaan lipsuttaisi.

Hiilineutraali energia vuoteen 2050 mennessä on ollut energiateollisuuden visio jo pitkään.

– Se on teknisesti mahdollista jopa kohtuullisin kustannuksin, kunhan poliittinen ohjaus on kunnossa. Päästökauppa on keskeinen ohjauskeino.

Cleantech-energia voisi tuoda myös vientimahdollisuuksia.

– Meiltä löytyy osaamista esimerkiksi bioenergiassa, energiatehokkuudessa, sähkön ja lämmön yhteistuotannossa ja voimalaitososaamisessa.

Europarlamentista putoaminen viime vaaleissa oli Eija-Riitta Korholalle pettymys, mutta toimettomaksi hän ei ole jäänyt.

– Olen päässyt nauttimaan elämänmuodosta, jossa teen työtä paljon joustavammalla aikataululla kuin europarlamentaarikkona, ja minulla on paremmin aikaa tavata myös lapsenlastani ja 96-vuotiasta äitiäni. Rakastin työtäni meppinä, sillä pystyin tekemään siinä niin paljon hyvää. Ympäristö- ja energiapolitiikan lisäksi tein valtavan määrän ihmisoikeustyötä. Henkilökohtaisesti oli kuitenkin onnenpotku, että sain mahdollisuuden viimeistellä väitöskirjani kaikessa rauhassa.

Sen jälkeen hän on toiminut muun muassa vanhempana tutkijana Pekingin Tsinghua-yliopiston ajatushautomossa sekä osallistunut kahden hollantilaisen yrityksen hallitustyöhön.

– Opiskelin hallitusammattilaisen tutkinnon, sillä yrityksistä puuttuu henkilöitä, jotka todella tietävät, miten EU toimii ja missä vaiheessa asioihin voi vaikuttaa. Ajattelin, että voisin osaltani paikata tätä vajetta.

Eija-Riitta Korhola kirjoittaa tällä hetkellä kirjaa ilkeistä ongelmista. Sellaisia ovat muun muassa ilmaston­muutos, talous­kriisi ja pakolais­kriisi.

Päätyökseen Korhola kirjoittaa tällä hetkellä kirjaa ilkeistä ongelmista, jollainen ilmastonmuutoskin on.

– Yhä suurempi osa poliitikkojen pöydällä olevista asioista on ilkeitä ongelmia, ongelmien vyyhtejä, jotka on pakko nähdä kokonaisuutena, jotta niihin löytyisi ratkaisu. Jos ilkeää ongelmaa aletaan purkaa yhdestä päästä huomioimatta kokonaisuutta, saattaa ongelma vain pahentua.

Ilmastonmuutoksen lisäksi ilkeitä ongelmia ovat Korholan mukaan muun muassa talouskriisi ja pakolaiskriisi.

– 70 vuotta sitten tällaisia ilkeitä ongelmia ei ollut, vaan ne ovat syntyneet muun muassa globalisaation seurauksena.

Ilkeät ongelmat ovat hankalasti määriteltävissä ja syy-seuraussuhteet ovat epäselviä.

– Ilkeän ongelman vastakohta on kesy ongelma, josta esimerkiksi otsonikato on hyvä esimerkki. Vaikka otsonikerroksen oheneminen kuulosti pahalta, se oli helppo määritellä ja ratkaisukin löytyi helposti: se johtui tietyistä kaasuista, joiden päästöjä aiheuttavat tehtaat olivat tiedossa. Siksi asia saatiin ratkaistua Montrealin sopimuksessa.

– Hiilidioksidi on paljon hankalampi vihollinen, koska sitä on kaikkialla ja sitä myös tarvitaan.

Vaikka ongelmat ovat monimutkaistuneet, politiikan prosessit eivät kuitenkaan ole muuttuneet.

– Siksi meillä on jatkuvasti niin suuria päätöksenteko-ongelmia.

Toinen minä

Eija-Riitta Korhola oli koulutyttönä se, joka hävisi hiihtokilpailut ellei ollut ainoa osallistuja, ja jota juokseminen sattui ja pisti. Urheilusta hän on innostunut vasta aikuisiällä.

– Valitettavasti tein itselleni karhunpalveluksen juostessani liian monta vuotta Kaivopuiston kovalla alustalla Pirkkolan pururadan sijaan. Polvi ei ikääntyessä parane, joten juoksut on nyt juostu.

Liikunta on silti säilynyt tärkeänä osana hänen elämäänsä. Päivittäinen hiki irtoaa kotona crosstrainerillä ja raikkaasta ulkoilmasta Korhola nauttii merellä kajakkimelontaa harrastaen. Kuntosalillakin hän on tuttu näky.

Korhola onkin vahvempi kuin miltä näyttää. Rauta nousee jo siihen tahtiin, että henkilökohtainen valmentaja on ehdottanut painonnoston SM-kisoihin osallistumista.
– Olen ikäisekseni aika kova luu, ja voi olla että vielä osallistunkin. Sen verran yllytyshullu olen, hän nauraa.

Kirjoittaja: polte

Numero: 4/2015