Kerskailemme kaukokatseisuudellamme ja visioillamme, mutta todellisuudessa tuijotamme vain töppöstemme kärkiä ja tassuttelemme pienen askeleen kerrallaan. Onhan siinä se hyvä puoli että ei kompastu mattoon, mutta ei siihen mitään todellista tulevaisuutta mahdu. Välillä pitäisi myös kohottaa katse horisonttiin: mitä siellä häämöttää, olemmeko tienhaarassa vai peräti törmäämässä seinään? Ja jos ei katso myös taaksepäin, ei edes tiedä missä mennään.

Aikaperspektiivimme ovat surkean lyhyitä. Tulevaisuus 2020, tai joskus jopa 2030, mutta tulevaisuus 2200 on pelkkää tieteiskuvitelmaa, jolla ei ole mitään tekemistä reaalimaailman päätösten kanssa. Väheksymme ja aliarvioimme tulevaisuutta, ja siksi varaudumme siihen kuin huithapeli, joka ei ajattele huomista pitemmälle.

Maailmassa tarvitaan vuonna 2100 viisi kertaa enemmän energiaa kuin nyt. Mikään muunlainen maailma ei ole kulke­massa kohti globaalia hyvinvoin­tia ja oikeuden­mukaisuut­ta.

Naurettavien, tai pikemminkin säälittävien energiaennusteiden tekeminen on helppoa näillä eväillä. Vaikkapa näin: Suomen energiankulutus ei noussut viime vuonna, niinpä se ei nouse tulevaisuudessakaan, niinpä pienillä tehostuksilla ja muutamalla tuulimyllyllä koko homma on hoidossa iankaikkisesta iankaikkiseen. (Tuulimyllyt laitetaan tietysti jonnekin todella kauas Helsingistä, vaikkapa Keravalle.) Jos tämä skenaario kuulostaa jotenkin tutulta, niin eipä kumma.

Aivan konkreettinen, vaikutusvaltainen ja arvostettu skenaario – ainakin Greenpeacen omien verkkosivujen mukaan – on alunperin vuonna 2005 julkistettu Energy (R)evolution. Siinä maailman energiantarve sen kun pienenee alkaneen vuosisadan mittaan. Kaiken takana on tietenkin ideologinen päätavoite: ydinvoimaa ei tarvita.

Ennusteiden lisäksi kannattaisi käyttää myös backcastingia, sanottakoon sitä suomeksi vaikkapa taannustamiseksi. Siinä lähdetään horisontissa häämöttävästä päämäärästä ja sitten katsotaan, miten se saataisiin yhdistettyä nykyhetkeen.

Teenpä siis pienen energiataannusteen osoittaakseni, mistä meidän todella pitäisi puhua. Siinä on vain kaksi selkeää ja konservatiivista olettamusta. Yksi: Suomen energiankulutus ei kasva tämän vuosisadan aikana, mutta ei juuri vähenekään. Energian tarpeen kasvu saadaan tasapainotettua energiatehokkuudella. Kaksi: Maailma jatkaa teollisesta vallankumouksesta alkanutta nousuaan. Parin prosentin vuosikasvulla maailma kasvattaa vaurautensa viisinkertaiseksi ja saavuttaa Suomen nykytason vuonna 2100.

Mukana edelleen? No niin, vedähän henkeä. Maailmassa tarvitaan siis vuonna 2100 viisi kertaa enemmän energiaa kuin nyt. Mikään muunlainen maailma ei ole edes kulkemassa kohti globaalia hyvinvointia ja oikeudenmukaisuutta.

Tietysti toisenlainenkin maailma on mahdollinen, esimerkiksi Energy (R)evolutionin maailma. Kuten Janne M. Korhonen ja Rauli Partanen ovat tuoreessa pamfletissaan Uhkapeli ilmastolla huomauttaneet, siinä maailmassa tulevaisuuden afrikkalainen kuluttaa energiaa vain murto-osan siitä, mitä amerikkalainen. Köyhät pysykööt kyykyssä.

Voimmeko todella tuottaa viisi kertaa nykyistä enemmän energiaa samalla kun luovumme fossiilisista polttoaineista? Tietysti, näemmehän jo nyt horisontissa häämöttävät keinot, tärkeimpänä fuusioenergian, ja osaa niistä pystymme jo nyt käyttämään – jos niin haluamme. Mutta energiataannusteeni vuoden 2100 maailmasta osoittaa, kuinka surkuhupaisaa on nykyinen keskustelumme, ja kuinka näköalattomia ja mahdottomia ovat tulevaisuuden strategiamme säästöineen, risuenergioineen ja muine kenties hyvine mutta riittämättömine keinoineen. Onneksi on sentään Kiina.

Toki pystymme myös saamaan aikaan niukkuuden ja kurjuuden tulevaisuuden, täynnä säästämistä ja kituuttamista. Mutta sellaisesta tulevaisuudestako me haluamme sadan vuoden kuluttua katsoa ylpeinä taaksepäin tämän päivän valintoihimme ja sanoa: Me teimme sen! Vaihtoehtojakin on olemassa.

Esko Valtaoja

Kirjoittaja on avaruustähtitieteen professori Turun yliopistossa ja Finlandia-palkittu tietokirjailija.

Kirjoittaja: polte

Numero: 2/2015