Matkustin syyskuussa junalla Pieksämäeltä Helsinkiin ja pistäydyin ravintolavaunuun. Siellä oli käynnissä vilkas keskustelu yli pöytäkuntien. Puhujista keskeisin näytti olevan oppineen oloinen nuori mies, joka todisteli jotain muille. Höristelin korvia: kyse oli energiasta.

Nuori mies selitti kuinka Suomella on neljänneksi eniten maailmassa uusiutuvia luonnonvaroja asukasta kohden. Puhuja mittasi metsän kasvua oudolla tavalla: terawattitunteina. Puun kasvu oli hänen mukaansa 200 terawattituntia vuodessa, josta runsaat puolet voitaisiin käyttää. Hänen mukaansa ”hitaasti uusiutuvan polttoaineen, turpeen” kasvu on meillä 37 terawattituntia vuodessa. Ja turpeesta sanotaan: uusiutumaton luonnonvara, jota ei saa käyttää – miten se voi kasvaa ja uusiutua? Joku puhuu palturia.

Jotta noista terawateista saisi selkoa, kannattaa ottaa mitaksi kulutus: yhdellä terawattitunnilla pyöritetään kaikkien Helsingin kotitalouksien sähkönkulutus vuoden ajan ja samalla teholla lämmitetään 70 000 omakotitaloa vuoden ajan. Suomen koko energiankulutus on noin 380 terawattituntia ja 70 prosenttia siitä on tuontitavaraa. Siitä taas 80 prosenttia tulee Venäjältä.

Paljonkohan tur­peen tuotan­non syyksi meneväs­tä vesistö­­jen pilaan­tumisesta onkin ojituk­sen syytä?

Jatkoin nuoren miehen kuuntelemista. Hänen mukaansa Suomi voisi olla energiaomavarainen, jos kaikkia tuotantomuotoja käytettäisiin tehokkaasti. Tuontiin käytetyt varat – vuonna 2012 tuonnin hinta oli 8,7 miljardia euroa – jäisivät Suomeen ja monipuolinen tuotanto biopohjalta, uusiutuvista luonnonvaroista, tuuli- ja vesivoimalla työllistäisi suomalaisia.

Olen seurannut vuosia energiakeskustelua, josta ei tahdo saada selvää – niin poliittisten uskomusten ja voimakkaitten tunteitten värittämää se on. Enkä nyt tarkoita mielipiteitä ydinenergian puolesta ja vastaan, vaan kiistelyä kotimaisesta energiasta. Epäluuloinen journalisti on yhdestä asiasta varma: poliittisessa keskustelussa asiatiedolla on kovin vähän sijaa.

Nuoren miehen faktat kuitenkin pitivät myös virallisten tilastojen mukaan. Ehkä tyrmistyttävintä oli se, mitä hän puhui turpeesta. Olen ollut vuosia pyörityksessä tästä. Arvovaltaiset vaikuttajat ovat vedonneet, että tuomitaan turve. Tämmöinen herättää aina epäluuloa, kuten myös turpeen hyvien puolien ylenmääräinen kehu.

Turpeen vero onkin kaksinkertaistettu vuoden 2013 jälkeen, sen tuotantoala supistuu. Nuoren miehen mittaria käyttäen: vuoteen 2020 mennessä turpeen osuus energian tuotannosta on pudonnut 22,5 terawattitunnista alle puoleen. Kivihiilen kulutus on kasvanut tänä vuonna tammi-marraskuussa 31 prosenttia ja on nyt 174 prosenttia enemmän kuin vuonna 2012. Ja senhän pitäisi olla ilmastosyistä nolla, varsinkin kun Suomen pinta-alasta kolme neljännestä on metsää.

Puhuttaessa turpeen vesiä pilaavasta vaikutuksesta ei olla aivan hakoteillä. Olen seurannut itse Rovaniemellä perikunnan metsätilan pienellä Jokilammella kuinka siihen laskeva Savilammenoja on tuonut mustaa mujua. Tunnen Jokilammen tilanteen hyvin ja olen myös käräjöinyt Lapin vesipiiriä vastaan 1980-luvulla veljieni kanssa – ja hävinnyt oikeudessa. Nykyisin vesipiirin tehtäviä hoitavan Ympäristökeskuksen asiantuntija myönsi pari vuotta sitten: he olivat väärässä, me oikeassa.

Tunnustus tulee kolme vuosikymmentä myöhässä. Jokilammen pinta on noussut mudan kasautuessa pohjaan ja järven peräosaan on kasautunut maata niin paljon, että kartat ovat vanhentuneet. Yhden sukupolven aikana järvi on pienentynyt niin paljon, että sen voi havaita silmin. Tätä se turve teettää. On vain yksi mutta: tämä ei ole johtunut turvetuotannosta vaan ojituksesta.

Jokilampeen ohjattiin yli 3 000 hehtaarin ojitettujen soiden mutavesi, jota on sittemmin yritetty jarrutella altain, kiviröykkiöin ja kosteikkoja ja koskia entisöimällä. Tulva-aika pyyhkäisee rakennelmien yli – ja tuo uutta mutaa pieneen järveen. Nämä omat kokemukset herättävät epäilyksen: kuinkahan paljon turpeen tuotannon syyksi menevästä vesistöjen pilaantumisesta onkin ojituksen syytä?

Turvetuotannossa on 0,6 prosenttia Suomen turvemaasta, mutta siitä on metsitetty ojittamalla 51,2 prosenttia. Onko käynyt niin, että kotimaisen polttoaineen, turpeen tuotanto joutuu maksamaan ojituksen synneistä muuallakin kuin Jokilammellamme? Maamme pinta-alasta on kolmannes suota. Erään arvion mukaan siellä on energiaa enemmän kuin Pohjanmeren öljykentillä.

Entä miten matka Pieksämäeltä päättyi? Pyysin nuorta miestä lähettämään tietojaan jälkikäteen sähköpostissa. Muutaman viikon kuluttua energianeuvoja Karl Rosenlöf lähettikin mojovan kalvopaketin, jonka on tuottanut virallisiin tilastoihin ja faktoihin työnsä perustanut Helsingin yliopiston bioenergian erityisosaaja-tutkinnon opiskelijoiden ideariihi.

Nuorten tutkijoiden johtopäätökset olivat kirkkaat: kotimaisen energian käytön suurin este ja hidaste on politiikka (23 %), sitten kokonaisnäkemyksen puute (18 %), poukkoileva lainsäädäntö (15 %) ja lyhytnäköinen päätöksenteko (9 %).

Onneksi nuoriso ei ole vedätettävissä. Toivottavasti tästä aiheesta syntyy myös ensi kevään eduskuntavaalien yksi keskustelu – jotta järki voittaa uskomukset.

Tapani Ruokanen

Kirjoittaja toimi pitkään muiden muassa Suomen Kuvalehden päätoimittajana ja Päättäjien metsäakatemian neuvottelukunnassa. Hän harrastaa tilallaan Rovaniemellä metsänhoitoa,marjastusta, kalastusta ja metsästystä.

Kirjoittaja: polte

Numero: 3/2014