Moni on viime aikojen uutisista päätellyt, että maailman energia-asioista päätetään Moskovan Kremlin paksujen muurien suojissa. Venäjä on kuitenkin vasta maailman kolmanneksi suurin energian tuottaja, USA:n ja Kiinan jälkeen. Samat maat ovat samassa järjestyksessä myös maailman suurimmat energian kuluttajat.

Liuskeöljyn ansiosta USA kuitenkin tuottaa öljyä jo tänä vuonna enemmän kuin Venäjä ja ohittaa Saudi-Arabian maailman suurimpana öljyntuottajana ensi vuonna. Liuskeöljy ja -kaasu ovat nousseet merkittäviksi energianlähteiksi korkean teknologian tutkimustyön ja korkean teknologian investointien ansiosta – Yhdysvalloille niillä on valtava merkitys energiataseen tasapainottajana, sillä huikeasta tuotannon lisäyksestä huolimatta maa kuluttaa yhä enemmän kuin tuottaa ja on siksi tuonnista riippuvainen. USA:ssa on jopa ryhdytty puhumaan, että pitkäaikainen unelma energiaomavaraisuudesta voisi toteutua 2020- tai 2030-luvulla.

Se mullistaisi paitsi Amerikan energiatalouden, myös maailmanpolitiikkaa kerralla: nythän Lähi-Idässä ja milloin missäkin maailmankolkassa on sodittu öljyn vuoksi jo yli puoli vuosisataa.

Kiinakin on jo 92-prosenttisesti energiaomavarainen ja kamppailee päästäkseen sataan prosenttiin. Kolmesta kärkimaasta vain Venäjä tuottaa enemmän energiaa kuin se käyttää ja lisäksi tuotantotapa on tuhlaileva: öljyjohdot vuotavat, energiansäästöön ei ole satsattu, tutkimus ja kehitys on vähäistä. Halvasta energiasta huolimatta Venäjä ei ole kyennyt kehittämään kilpailukykyistä vientiteollisuutta. Näin ollen sen viennin rakenne on yksipuolinen ja sen valuuttatulot ovat täysin riippuvia energiaviennistä.

Maailman energiamarkkinoissa ei siis ole kyse vain öljyn hinnasta – kuten joskus takavuosina – vaan enenevässä määrin siitä, minne Venäjä ja Lähi-Idän maat saavat ylijäämäenergiansa kaupaksi. Lähi-Idässä kokemus on jo opettanut myös rakentamaan yhä enemmän jatkojalostamista paremman jalostusarvon takaamiseksi. Venäjän mittaamattomista luonnonvaroista hyödyntämättömimmät ovat yhä vaikeakulkuisemmilla seuduilla ja jatkojalostus on vähäistä. Jossakin toisessa maailmassa Venäjä olisi maailman suurin muovin tuottaja, mutta ei tässä.

Niinpä kun Yhdysvallat kesäkuun alussa asetti rajun tavoitteen vähentää voimalaitosten kasvihuonekaasuja 30 prosentilla, niin se tekee sen tietoisena, että sillä on aiempaa paremmin hanskassa sekä hiiltä korvaavien energialähteiden saatavuus että puhtaampiin ja säästävämpiin teknologioihin sekä uusiutuviin luonnonvaroihin perustuva energiatalous.

Liuskeöljyn ansi­osta USA tuottaa öljyä jo tänä vuonna enemmän kuin Venäjä ja ohittaa Saudi-­Arabian ensi vuonna.

Obaman hallinnon viimeiseksi suureksi strategiseksi päätökseksi luonnehdittu päätös on myös hyvä osoitus siitä, että onnistumisen aikaansaamiseksi tarvitaan sekä teknologian kehitystä, raaka-aineiden hallintaa että poliittisia päätöksiä – mikään ei yksin riitä.

Erona kuitenkin esimerkiksi eurooppalaisen keskustelun valtavirtaan Yhdysvalloissa on vahvistuva näkemys, jonka mukaan parempi ilmanlaatu merkitsee parempaa kansanterveyttä ja parempaa tuottavuutta. Puhtaus on paitsi puoli ruokaa, myös rahassa hyötynä mitattava tekijä, ei epämääräistä viherpipertämistä.

Kiinassa päättäjät tietävät suurkaupunkien ilmanlaadun vajonneen katastrofaalisen huonoksi. Veikkaan, että sielläkin tullaan näkemään suuri energiakonversio, jollei muuten, niin päättäjien omat perheet eivät enää halua asua Beijingissä, Shanghaissa ja muissa megapoleissa. Venäjä näyttää hirttäytyneen omaan voimapolitiikkaansa ja näpertelemään kaasun hinnan kanssa. Yksi, vaikka isokin, kaasuputkisopimus Kiinan kanssa ei vielä pohjimmiltaan muuta kummassakaan maassa mitään.

Entä oma vanha mantereemme? Me olemme energian nettotuoja ja joudumme sopeuttamaan normimme siihen, mihin suuntaan megakilpailijat ja tarjonta siirtyy. Olisimme hulluja, jos sahaisimme omaa oksaamme ja jättäisimme käyttämättä uusiutuvan energian mahdollisuudet kehittäen samalla puhtaasta polttotekniikasta vieläkin puhtaampaa. Nyt jo on nähtävissä, että kun biomassa palaa autojen moottoreihinkin, niin sitä ei enää kutsuta häkäpöntöksi, vaan energiatehokkuudeksi.

Markus Leikola on helsinkiläinen kirjailija ja kolumnisti

Kirjoittaja: polte

Numero: 2/2014