Kestävyysvaje, budjettivaje, vaihtotaseen vaje ja kauppataseen vaje ovat arjen uutispuuroa. Vajeita on aina jossain, sillä järjestelmä perustuu vajeisiin ja ylijäämiin.

Vajepuhe alkoi, kun Suomen talous lähti päättymättömältä näyttävään liukumäkeen. Jatkuvat vajeet kertovat, että systeemi ei toimi. Talous on sairas. Hälytykset eivät mene perille, ja vajeista on saatu siksi kuulla kyllästymiseen asti.

Useampia vajeita on helppo tilastollisesti mitata ja ennustaa. Sitä varten on oikein ammattilaisia – ekonomisteja. He pyörittävät vajepuhetta päättymättömästi, koska he eivät tee päätöksiä vajeiden täyttämisestä. Tosin eivät näemmä muutkaan.

Kun vajeita ei saada oikaistuksi, rapistuu maa avoimen tilastollisesti. Siitä eivät lainanantajat tykkää.

Julkisuudessa pyörivä vajepuhe hukuttaa alleen pari muuta kavalampaa tautia, jotka raunioittavat hiljaa ja hivuttamalla. Eikä niistä ole tilastoja.

Toinen niistä on suomalaisen teollisuuden investointivaje, joka alkaa olla hälyttävää luokkaa. Teollisuuden järjestötkin myöntävät, että suomalaiset suuryhtiöt eivät enää investoi kotimaahan. Ilman Olkiluodon ydinvoimalan jätti-investointia tilastotkin näyttäisivät kamalilta.

Onhan se selvää, että jos ei ole vuosikau­siin tehnyt niitä töitä, joita osaa, ei taito aina­kaan kerry. Esimer­kin voi ottaa vaikka telakoil­ta. Nyt taidoil­taan priima­luokan hitsa­reita saa Ranskasta tai Puolasta, ei Suomen kortis­tosta.

Huolestuttavinta on kuitenkin se, että maan teollisena selkärankana pidetyt pienet ja keskikokoiset yritykset ovat jättäneet jo koneidensa kulumisenkin korvaamatta. Saatikka, että olisivat investoineet kokonaan uusiin. Jos yritykset käyttäisivät investointeihin jotakuinkin saman määrän rahaa kuin laskennalliset poistot edellyttävät, maan tuotantokoneisto pysyisi ennallaan.

Viimeisen viiden vuoden aikana yritykset eivät ole halunneet tai kyenneet näin tekemään. Käytännössä teollisuuden koneet ja laitteet vanhenevat käsiin. Ilmiö on kummallinen, sillä yritysten kannattavuus on vielä pysynyt keskimäärin hyvänä.

Ilmiö on myös hälyttävä, sillä nykyinen konekanta on tuskin enää modernin tehokasta eikä pysty nopeasti täyttämään lähivuosina varmasti käynnistyvää kysyntää. Kilpailijat saavat tilaa.
Vanhoilla vehkeillä voi pudota kokonaan kilpailusta. Tuotannon modernisointi tai suunnan muuttaminen kokonaan ei ole ihan helppoa sekään, sillä muutos kaipaa monesti uusien koneiden lisäksi uudenlaista osaamista.

Osaamisen vaje onkin se toinen piilossa kasvava uhka, joka syö tulevan nousun eväitä. On aloja, joilla suomalaiset käytännön osaajat ovat jo avoimesti luovuttaneet. Rakentaminen on paras esimerkki. Suomalaista tekijää saa kammalla hakea eikä jälki sittenkään aina vakuuta.

Kuuleman mukaan samanlaista taidon hiipumista näkee myös raskaassa metallissa ja konepajoilla.
Onhan se selvää, että jos ei ole vuosikausiin tehnyt niitä töitä, joita osaa, ei taito ainakaan kerry. Esimerkin voi ottaa vaikka telakoilta. Nyt taidoiltaan priimaluokan hitsareita saa Ranskasta tai Puolasta, ei Suomen kortistosta.

Onneksi teollisesta osaamisesta on toisenlaisiakin esimerkkejä. Ei Mersu autojaan ihan pelkkää hyvää tahtoaan Uudessakaupungissa teetä.

Investoinnit ja osaaminen kulkevat käsi kädessä. Ellei koneisiin ja laitteisiin investoida, ei osaaminenkaan kehity. Puhutaan paljon aineettomista investoinneista ja yleisen koulutustason lisäämisestä, joilla vajeita tukitaan. Siinä jutustelussa unohtuu helposti, että maailmalla on vielä pitkään teollinen tulevaisuus ja tavaroiden maailmassa eletään. Ja niitä tekevät ihan tavalliset osaavat ihmiset hyvillä koneilla.

Kirjoittaja: polte

Numero: 1/2014